Extreme-taiteesta ja rihmastoitumisesta

Petri Kuljuntausta: Extreme-taiteesta ja rihmastoitumisesta

Filosofi Gilles Deleuzen ilmaisua käyttääkseni todellisuus on rihmastoitunut (vrt. Deleuze & Guattari 1976), ja tämä ajattelumalli heijastuu myös kirjastani Äänen eXtreme (Like 2006). Taiteen kenttä on muuttunut merkittävästi sitten 1960-luvun ja avantgarden. Aikamme digitaalinen taide, sen toimijoiden ajatusmaailmat ja digitaalisen taiteen taustalla piilevät kiinnostuksen kohteet ovat monisyiset ja lonkeroituvat eri elämänalueille – ajatukset ja toimintamallit rihmastoituvat niin tieteeseen, eri taiteenalueille kuin arkiseen elämäänkin.

Äänen eXtremessä keskityn tarkastelemaan sitä, mitä auditiivisessa taiteessa on tapahtunut avantgarden jälkeen. Kuten kirjani johdannossa tuon esiin, kirjani tarjoaa näkökulman aiheeseen extreme-taiteen käsitteen kautta ymmärrettynä. Tarkastelen uudelle aikakaudelle ominaisia taiteenilmiöitä uuden käsitteen kautta, koska näkemykselle on syynsä ja uskon sen avaavan uusia ajatusratoja aikamme taiteen ymmärtämiseen. Käsittelen seuraavaksi kirjani taustalla vaikuttaneita ajatuksia, joita kuvaan käsitteillä extreme, extremen rihmastot ja extreme-taide.

Mitä on extreme? Kuten kirjassani tuon lyhyesti esiin (s. 9-11), sana extremus on alkujaan latinasta lähtöisin oleva spatiaalisuuteen viittaava käsite, jonka merkityksiä ovat muun muassa 'uloimmainen','kauimpana keskustasta' ja 'viimeisin'. Voisimme verrata extremuksen mallia muinaiseen muurien ympäröimään kaupunkiin. Muurin sisällä olevat ihmiset tietävät varsin hyvin, mitä kaupungissa tapahtuu, mutta tietämys muurin ulkopuolisesta elämästä on epävarmaa. Extremen käsitteeseen sisältyy näin ollen ajatus keskustasta ja keskustan ympärillä olevasta tilasta.

Mitä ovat extremen rihmastot? Vuonna 1976 Gilles Deleuze ja Félix Guattari nostivat filosofisen keskustelun piirissä esiin käsitteen rhizome eli rihmasto (Deleuze & Guattari 1976). Tämän moneuksien logiikan mukaan prosessit ovat ennakoimattomia liikkeitä. Toisin kuin Deleuzen ajattelussa, extremen rihmastomallissani lähtökohtana on keskusta, josta kohde tai ilmiö verkostoituu ympäristöönsä. Jos keskiössä on digitaalitaiteilija, hän lonkeroituu elämänpiiriinsä ja kulttuuriinsa, imee itseensä vaikutteita ja toimintatapoja kuin musta aukko materiaa. Hänen toimintansa verkostoituu erilaisiin ulottuvuuksiin, ja toimintojen yhteyksistä muodostuu rakenteeltaan kompleksinen ja vaikeasti tavoitettava rihmasto.

Jotta ensinnäkin voisin löytää aikamme taiteen kentältä digitaalisen musiikin ja äänitaiteen tekijät, minun on päästävä rihmastoituneen ilmiön jäljille ja seurattava sen lonkeroita. Tämän myötä huomioni kohdistuu vääjäämättä erilaisille elämän sektoreille ja erilaisten äänellisten ilmaisumuotojen äärelle. Tähän tarkastelutapaani on siis yksinkertainen ja suoraan todellisuudesta peräisin oleva syy: taiteellinen toiminta on monimutkaistunut, eikä perinteinen yksisuuntainen – yhden taidelajin jatkumon – tarkastelu enää kerro ilmiöistä koko totuutta. Esimerkiksi perinteisten säveltäjäyhdistysten jäsenistön toimintaulottuvuuksien tarkastelu kertoisi meille hyvin vähän siitä todellisuudesta, jossa digitaalimusiikin säveltäjät tänä päivänä työskentelevät.

Extremen ja extremen rihmaston ajattelumallilla haluan kiinnittää huomion juuri näihin meitä ympäröiviin elämänpiirien verkostoihin ja siihen, että taiteellisen ilmiön tai kohteen tarkastelun tulisi perustua moniulotteiseen tarkasteluun ja useisiin tarkastelulinjoihin. Taiteilijan toiminta rihmastoituu monin eri tavoin. Perinteisesti taiteilija on kyetty tunnistamaan esimerkiksi instrumentistaan (välineistöstään), mutta sekin aika on historiaa, sillä aikamme taideinstrumentit eivät ole enää linjassa traditionaalisten kanssa. Digitaali- ja äänitaiteilijoiden työvälineet ulottuvat korkean teknologian (engl. high-tech) tuotteista matalan teknologian (engl. low-tech) romuelektroniikkaan. Lisäksi rihmastoituminen johtaa niin tieteen kentälle kuin elävään ja arkiseen elämäänkin. Koskaan aikaisemmin taiteilija ja hänen toimintansa ei ole nykyisellä tavalla kadonnut selkeältä "taiteen valtatieltä" – jollaisella moni haluaisi taiteen edelleen kulkevan – näin kompleksiseen ryteikköön, jonka purkamisessa on tutkijoilla edessään haastetta kerrakseen. Taiteilijoiden rihmastoitunut työskentely osoittaa eräänlaista renessanssi-ihmisen mentaliteetin paluuta siitäkin huolimatta, että kulttuurimme pyrkii luomaan kuvaa tiukasta erikoistumisesta kaiken valttina.

Mitä on extreme-taide? Extreme-taiteen ajattelumallia voidaan kuvata visuaalisesti ottamalla malliksi pallo ja ajattelemalla, että pallon keskiössä elämme meille tuttujen ilmiöiden keskellä (mainstream), pallon kehää kohti edetessämme kohtaamme uudehkoja ilmiöitä ja pallon reunoilla törmäämme äärimmäisiin ilmiöihin (extreme). Toisin sanoen extreme-mallin keskiössä ovat läsnä arjesta tutut ilmiöt ja äärirajoilla kohtaamme esimerkiksi nanotaiteen. Pallon muotoon pohjautuva malli on kuitenkin liian yksinkertainen ja kankea kuvaamaan tyhjentävästi taiteen moniulotteisuutta. Sen tähden ympyrään tulee sijoittaa myös ne monimutkaisesti lonkeroituvat polut, joita extreme-ilmiöt jättävät jälkeensä. Tämä seikka huomioiden extreme-taide sijoittuu pallon uloimmille reuna-alueille ja sen rihmastot tunkeutuvat pallon tilassa eri suuntiin ja erilaisille elämän sektoreille. Extreme-taide on sellaista uutta taidetta, jossa on ajallemme tyypillistä erityisyyttä ja äärimmäisyyttä.

Extremen ajattelumalliin kuuluu myös muutoksen ajatus, sillä ajan myötä äärimmäinenkin ilmiö arkipäiväistyy, imeytyy valtavirtaan ja mukautuu osaksi arkeamme. Tietyt extreme-ilmiöt sulautuvat valtakulttuuriin nopeammin, toiset hitaammin. Taiteilijan toimiminen uuden taiteen kentällä ei tee hänen teoksistaan vielä extreme-taidetta, sillä käytetty media itsessään ei tuota extreemiä taidetta. Ollakseen extreemiä teoksessa on oltava jotain erityistä, joka avaa esteettiseltä ilmaisultaan tai teknisiltä oivalluksiltaan ovia uusiin suuntiin. Ymmärrän asian myös niin, että konseptuaaliset ääni- ja musiikkiteokset säilyttävät extreemin piirteensä pitkään, ja hiljaisuus voi olla taiteellisena ilmaisumuotona extreemi piirre (kunnes siitäkin tulee tyyli).

Extreme on ajattelumalli, ei teoria. En halua arvottaa teoksia tämän mallin pohjalta vaan pyrin extreme-taiteen käsitteen kautta kuvaamaan aikamme taiteelle ominaisia erityispiirteitä, ääneen pohjautuvan ilmaisun rihmastoitumista ja taiteilijoiden tutkivaa asennetta.

Kirjallisuutta

Deleuze, Gilles & Félix Guattari 1976. Rhizome. Paris: Minuit.

Kuljuntausta, Petri 2006. Äänen eXtreme. Helsinki: Like.

Silence Increased

Silence Increased [exhibition]

Hi Helmut,

many thanks about the invitation!

Here is a short explanation why I just sent you an empty email... or at least I'll try to explain my idea in English...

In 2003 I wrote a book entitled 'Book of Silence'. There is nothing on the pages of the book. My idea is, that if I don't give any information for the eyes and/or mind, then a concentrated reader perhaps start to hear and listen to his/her own inner sounds -- ideas, thoughts...or other activity happening in the brain and body while "reading" the book. Instead of taken my ideas, I wanted to support the idea to find the reader's own sounds.

The second level, or thought, behind the 'silent book' is, that actually the book is never quite empty (or silent), as there is always present the materiality of the pages: its presence depends on what kind of paper has been used in the book. And also, there might be some dirt here and there on the empty pages, and/or the printing process might have produced some non-intentional information for the pages of the book (ink blots, dirt...). So this level is more about the visual side & visual interpretation of the silent book.

This was the idea shortly. If there is any use for my silence email, please use it. But if it doesn't work well, just ignored it -- and don't take any stress about it... :)

all the best, petri

^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^v~^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^

From: Petri Kuljuntausta

To: silenceincreased

Date: Apr 12, 2007 6:08 PM
Subject:

^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^v~^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^

From: Helmut Lemke

To: petri

Date: Apr 12, 2007 2:04 PM

Subject: call for response to exhibition about silence

dear petri, hope you're fine!

please find attached a call for responses for an exhibition i curate

all the best
helmut

^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^v~^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^

Dear All
This is an email out from Ben Gwilliam and Helmut Lemke. For this exhibition we asking for responses from those interested in submitting texts about silence. To broaden the depth of the show, please feel free to forward onto others you feel adequate. All information is below
Many thanks
Ben Gwilliam & Helmut Lemke

----------------------------------------------------------------------------------

Then the Silence Increased: Call for Responses

'hen the Silence Increased'is an exhibition curated by Sound Artists Ben Gwilliam & Helmut Lemke, with the support of the Arts Unit of the University of Salford, commencing May 2007. For this project we are asking for Musicians, Artists, and those whose work is concerned with sound, to submit brief statements, quotes, opinions, anecdotes, memories, images about silence. It is our intention to fill the gallery space with hundreds maybe thousands of printed emails. All Responses will be shown in the exhibition and every contributor will be acknowledged in the accompanying catalogue.

Please email texts etc to: silenceincreased@

Of course, you can answer in any language, but please include a short summary in English.

^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^v~^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^

Kanneltalo electronica (abstract)

Petri Kuljuntausta
"Kanneltalo electronica"

(abstract)

In his article, composer and sound artist Petri Kuljuntausta writes about the "Electro Evenings" concert series that started in Kanneltalo in autumn 2004. Coincidence or not, but the roots of Finnish electronic music run deep in the district of Kannelmäki, and have a pre-existing connection with Kanneltalo. Kari Rydman composed and made his tape experiments in Kannelmäki in the early 1960s, and Reijo Jyrkiäinen --­ a previous head of Kanneltalo --­ is one of the pioneers of Finnish electronic music. The article describes the course of one concert evening from sound check to the actual performance. Naturally, electronica is more appealing to youth and young adults, but the idea is not to "scare" anyone off. The events offer both auditory and visual sensations.

[The whole article has been published in book 'Kaupunkilaisten kulttuurikeskus', pp. 121-127, Helsingin kaupungin tietokeskus & Helsingin kaupungin kulttuuriasiainkeskus, 2005. Helsinki Finland.]