Tiedonjyvä-lehden haastattelu 2008-07-31
väitöksen aiheesta?
- Tutkimukseni ja elektronimusiikin historiaprojekti sai alkusysäyksen vuonna 1999, jolloin tein YLE Radio 1:lle (ent. Ylen ykkönen) Lumottuja ääniä -ohjelmasarjaa elektronimusiikista. Tein jakson varhaisesta suomalaisesta elektronimusiikista ja kaivoin ohjelmassa soitettavaksi muutaman 1950-60-luvun teoksen Ylen arkistoista. Innostuin teosten alkuvoimaisuudesta ja haastattelin ohjelmaani yhtä pioneeria, Martti Vuorenjuurea (s. 1932). Tein vielä toisenkin ohjelman aiheesta ja aihe jäi kaivelemaan mieltäni. Mietin miksei elektronimusiikin alkuvuosista ole kirjoitettu historiakirjoissa, ja miksei näitä varhaisteoksia ole julkaistu lainkaan äänitteillä? Nostin tämän epäkohdan ohimennen esiin erään palaverin jälkeen Kiasmassa. Kiasma tulikin avukseni ja lupautui kustantamaan äänitejulkaisun jos kokoan levylle aineiston, Yleisradio puolestaan antoi luvan tutkia heidän arkistojaan. Siitä lähti konkreettisesti liikkeelle elektronimusiikin historiaprojektini. Kartoitin ja kokosin teokset äänitteenä julkaistavaksi ja kirjoitin samalla cd:n bookletia. Aineistoa kertyi lopulta niin paljon, että siitä syntyi 800-sivuinen kirja "On/Off. Eetteriäänistä sähkömusiikkiin" (Like, 2002). Kirjan liitteenä julkaistiin kokoamani cd-levy, joka kattoi suomalaiset
elektroniteokset vuosilta 1958-1963.
Tein pohjatyön perusteellisesti ja pengoin monta vuotta arkistoja ja kokoelmia ja lisäksi haastattelin säveltäjiä, mutta "On/Off" ei ollut kuitenkaan tieteellinen työ. Myöhemmin minua pyydettiin mukaan Suomen Akatemian tutkimusprojektiin ja tällöin tavoitteena oli tehdä tieteellinen tutkimus, väitöskirja, keräämäni aineiston pohjalta. Tutkimukseni "First Wave. A Microhistory of Early Finnish Electronic Music" (Like, 2008) on siis päätös projektille, joka kesti lähes 10 vuotta.
Oma innostuneisuus on ollut kantava voima tämän hankkeen käynnistymisessä, sillä vaikka projektiani olivat alussa tukemassa Kiasma ja YLE, en saanut alkuvuosina kuin nimellistä tukea, joka riitti lähinnä juokseviin kuluihin; haastattelumatkoihin ja video- ja ääninauhoihin. Palkoille siitä työstä ei päässyt, mutta minusta vain tuntui että tämä työ oli pakko viedä loppuun. Pohdin ennen kaikkea sitä, että jos en nyt taltioi 1950-60-luvun elektronisäveltäjien muistoja ja työtä talteen, siihen ei kenties ole enää mahdollisuutta muutaman vuoden päästä. Ja näin sitten kävikin. Aika monta tekemääni haastattelua on jäänyt säveltäjän viimeiseksi -- ellei jopa ainoaksi! -- puheenvuoroksi tästä aiheesta.
2. Mitä elektronimusiikki on?
- Elektronimusiikki on musiikkia, joka on sävelletty tallennetuista äänistä äänenmuokkaus- ja studioteknologian keinoin. Elektronimusiikki on ainutlaatuinen ilmiö, sillä se on todella aito ja alkuperäinen 1900-luvulla syntynyt musiikinmuoto. Elektronimusiikissa hyljättiin perinteiset soittimet ja sävelet, ja ryhdyttiin tekemään musiikkia mikrofonilla tallennetuista äänistä tai elektronisista äänistä, joita muokattiin esimerkiksi ääninauhaa laikkaamalla tai nauhurin kierrosnopeutta muuttamalla. Säveltäjä sävelsi äänistudiossa suoraan soivaa musiikkiteosta, joten myöskään muusikkoa ei tarvittu esityksissä. Konserteissa elektroniteokset soitettiin nauhalta joten kaiuttimet korvasivat esittäjän. Elektronimusiikki laajensi musiikin ilmaisuskaalaa hurjasti, ja tämän muutoksen hyväksyminen oli iso kynnyskysymys monelle perinteiselle säveltäjälle.
3. Esiinnytkö tai soitatko itse elektronimusiikkia?
- Olen säveltäjä ja äänitaiteilija. Tutkiminen ja tutkiva asenne vaikuttaa usein myös sävellystyöskentelyyni. Ääni-ilmiöiden maailma on moninainen joten tutkimista riittää myös esteettisellä sektorilla. Olen pyytänyt avukseni tutkijoita, jos sävellysprojektieni toteutus on tarvinnut tietyn alan erityisosaamista ja tietämystä.
Varsin usein musiikissani soivat ympäristöäänet ja äänimaisemat. Olen tehnyt musiikkia revontuliäänimaisemista yhteistyössä professori Unto K. Laineen kanssa, joka tallensi minulle kyseisiä ääniä. Olen tehnyt myös vedenalusmusiikkia. Tällöin yleisö "kuuntelee" musiikkia lilluen vedessä tai ollen sukelluksissa. Vedessä kuuntelija aistii musiikin todellakin fyysisesti, kehonsa luiden kautta, sillä korva ei toimi vedessä. Näitä konsertteja olen tehnyt sekä meressä että uima-altaissa. Uusin cd-julkaisuni on nimeltään "Zoosphere. A Musical Encryptation of Animal Sounds". Levyn teokset pohjautuvat täysin eläinten ääniin. Ajoittain soivat puhtaat lintuäänet sellaisenaan, toisinaan taas hidastettuna. Jossain kohdin äänimaailma kuulostaa industriaaliltakin, mutta säveltäjän vapauksista huolimatta kaikkien äänien tausta on eläinten äänissä. Tämä hanke pohjaa yhteistyöhön zoomusikologi Dario Martinellin kanssa. "Zoosphere" on jo tullut painosta, mutta levy ei ole virallisesti vielä ilmestynyt kauppoihin.
Ympäristöäänien lisäksi tärkeän ulottuvuuden musiikilleni antavat myös sellaiset äänet, joita löydän käyttämällä digitaalisia laitteita väärin. Teknologiaa voidaan käyttää monella tavalla, ja itse toimin mieluiten niin, etten hae digitaalisoitinta ns. kaupan hyllyltä vaan haluan tutkia vaihtoehtoisia tekniikoita, joiden avulla löydän teknologiasta uusia ja kenties yllättäviäkin ulottuvuuksia.
Konsertoin säännöllisesti niin konserttisaleissa kuin klubeillakin. Nyt väitökseni jälkeen minulla on hieman aikaa hengähtää ja ryhdyn kesän jälkeen kokoamaan uutta ohjelmistoa Meksikon konserttimatkaani varten. Kutsu Meksikoon on ollut ilmassa jo muutaman vuoden, ja näyttää siltä että nyt tänä vuonna on viimeinkin mahdollisuus toteuttaa tämä matka.
Äänitaiteilijana toimin puolestaan visuaalisen taiteen ympäristössä. Teen gallerioihin ja museoihin ääni- ja mediateoksia, ja näissä teoksissa on usein lähtökohtana kierrätetty elektroniikka. Teoksissani on esimerkiksi muunnettu voimakasta valoenergiaa (valopulsseja) soivaksi ääneksi ("Wave Motion"), tai äänitaajuudet ovat liikuttaneet materiaa, vettä, ja veden liike on tuottanut gallerian seinälle alati muuntuvia visuaalisia muotoja ("Patterns and Waves"). Kun kutsu käy johonkin galleriaan tai museoon, sorvaan teoksen yleensä kyseiseen kontekstiin sopivaksi, tilan ehdoilla. Olen tehnyt usein yhteistyötä video- ja kuvataiteilija Sami van Ingenin kanssa. Erään mediainstallaatiomme pohjana oli noin tusina 1,5 x 2 metriä suurta teräslevyä, jotka toimivat kaiuttimina. Laitoimme levyt riippumaan korkean tilan katosta ja tilaa leikaten ne värisivät hiljaisesti ja alkoivat liikkuakin äänen voimasta. Koska kyseinen galleriatila oli mielestämme kliininen, steriili, ruostutimme teräslevyt kauniin ruosteenruskeiksi.
Taiteellisesta tuotannostani on ilmestynyt kirja "Äänen eXtreme" (Like, 2006), josta selviää monen teokseni tausta ja syntyhistoria.
4. Mitä ihmiset ajattelivat elektronimusiikista 1950–60-luvuilla? Miksi musiikki jäi marginaaliin?
- Rantautuessaan Suomen maaperälle elektronimusiikki herätti valtavasti kiinnostusta! Konsertit otettiin suosiolla vastaan ja yleisö täytti salit aina kun elektronimusiikkia esitettiin. Kulttuuri koki muutoinkin suuren muutoksen siirryttäessä 1950-luvulta 1960-luvulle, ja kun ajatellaan musiikin kehitystä oli elektronimusiikilla merkittävä rooli tässä murroksessa. Se tarjosi nuorille säveltäjille mahdollisuuden aloittaa työ täysin puhtaalta pöydältä ja elektronimusiikin ja kansainvälisten auktoriteettien (Karlheinz Stockhausen, John Cage) avulla tehtiin pesäeroa vanhaan sukupolveen. Nuoret hehkuttivat uuden puolesta ja muutoksen välttämättömyydestä, "old-schoolin" säveltäjät olivat puolestaan ymmällään ja epäröivät voiko elektronimusiikille edes antaa "oikean" musiikin statusta.
Helsingin ohella Jyväskylä oli toinen keskeinen paikka, jossa avantgardemusiikki ja elektronimusiikki nousivat esiin maassamme, ja 1960-luvun alussa säveltäjät kerääntyivät vuosittain Jyväskylän Kesään kuuntelemaan uusinta avantgardemusiikkia.
Suomalainen nuori säveltäjäpolvi oli kiinnostunut uusista ilmaisumuodoista ja täällä seurattiin kiinnostuneena maailman tuulia. Omaa elektronimusiikkia lähdettiin kuitenkin tekemään omaehtoisesti, eikä ulkomaisia vaikuttajia seurattu liian orjallisesti. Hyvä esimerkki on Helsingin yliopiston musiikkitieteen laitoksen elektronistudion rakentanut Erkki Kurenniemi, jolla oli täysin omanlaisensa visio siitä, miten elektronistudion tulee toimia. Hän rakensi studiostaan pikemminkin yhtenäistä kokonaisuutta, ikäänkuin live-instrumenttia, eikä seurannut kansainvälistä mallia jossa studio koostui erillisistä yksikköistä joissa sävellystä työstettiin vaihe kerrallaan.
Ensimmäisen aallon innostus oli huipussaan vuonna 1963, jolloin sävellettiin suurin osa alkuvaiheen elektroniteoksista ja konsertteja järjesttiin todella paljon, mutta innostus lopahti 1960-luvun puoliväliin mennessä. Syitä tähän voidaan löytää useitakin. Elektronimusiikin säveltäminen vaati paljon aikaa ja erityisosaamista. Laitteita oli osattava käyttää ennen kuin jälkeä alkoi syntyä. Jos motivaatiota ei ollut, innostus lopahti lyhyeen. Suomessa ei myöskään ollut infrastruktuuria, joka olisi tarjonnut elektronimusiikilla esitysmahdollisuuksia, joten säveltäjät jäivät omilleen. Vielä 1970-luvullakaan Suomessa ei oikein ymmärretty elektronimusiikin merkitystä. Siinä kun muualla maailmalla julkaistiin äänitteitä ja satsattiin alan kehitykseen ja tutkimiseen, Suomessa ei tällaista tahtoa löytynyt päättäjiltä. Ikävää on myös sekin seikka, ettei suomalaisen musiikin historiankirjoissa ole erityisemmin vaivauduttu tutkimaan elektronimusiikkia. Vieläkin ilmestyy kirjoja, joissa elektronimusiikki kuitataan 1-2 sivun maininnalla. Koska musiikinhistorian kirjoittajat ovat itsekin usein säveltäjiä, tämä on todennäköisesti ohjannut kirjoittajien intressejä tiettyyn suuntaan. Ei siis ihme, jos nuorempi sukupolvi ei tiedä mitään suomalaisen elektronimusiikin pioneereista ja varhaisvuosista. Nokialandiassa arvostetaan kyllä teknologista osaamista, mutta teknologian ja taiteen kombinaatio on jostain syystä ollut vaikea hyväksyä meillä.
5. Mikä on elektronimusiikin tila nykyisin? Missä sitä voi kuulla?
- Elektronimusiikki, tai nykyään paremminkin digitaalimusiikki, on aikamme musiikkia, ja sitä voi kuulla milloin vain kun olemme kontaktissa sähköiseen mediaan. Elektronimusiikin elementit ovat arkipäiväistyneet, niitä voidaan kuulla niin TV-mainoksissa, elokuvien ääniraidoilla kuin internet-sivujen mediamaisemissa. Kotisoittimena ei ole enää piano tai kitara, vaan tietokone, jolla perheen pienimmätkin voivat harjoitella musiikin tekoa.
Suomalaiset elektronimuusikot eivät enää toimi paikallisesti, sillä internet on tarjonnut jo vuosia välineen musiikin levitykseen ilman rajoja. Riittää siis kun tekee hyvää musiikkia, laittaa musiikkiaan nettiin kuultavaksi ja luo kontaktiverkostoa ja verkostoituu. Mahdollisuuksia on, tekijästä riippuu kuinka niitä käyttää hyväksi. MySpacessa ovat rinnakkain niin ammattilaiset kuin aloittelijatkin, sillä kaikki ymmärtävät netin merkityksen.
Maailmalla on lukuisia elektronimusiikkiin keskittyviä festivaaleja ja levy-yhtiöitä. On jopa nykymusiikin festivaaleja, jotka ovat muuttaneet linjaansa ja kääntyneet elektronisen musiikin festivaaliksi. Elektroninen musiikki ei ole enää riippuvainen instituutioista kuten aiemmin, jolloin sävellettiin lähinnä radioiden tai yliopistojen studioissa. Nykyään kuka vain voi hankkia tietokoneen, joka toimii samalla myös sävellyskoneena. Softat saa ilmaiseksi netistä. Elektronimusiikin skaala on tänä päivänä todella laaja, akateemisesta elektronimusiikista electronicaan, klubimusiikista elektroniseen punkiin ja industrialiin, ambientista folktronicaan. Aivan viime vuosina elektronimusiikki on sulautunut muihin musiikkeihin tavalla, jota vuosituhannen vaihteessa ei olisi voinut kuvitella. Miksi klassisille soittimille säveltävät eivät käytä elektroniikkaa laajentaakseen perinteisten soittimien soundeja? Säveltäjäystäväni kertoi syyn: tähän ei ole käytännön mahdollisuuksia, sillä edes orkesteriteoksien perustreenaamiseen ei jää tarpeeksi aikaa, saati jos mukana olisi elektroniikka. Ei siis ihme että monet nuoret säveltäjät tarttuvat mieluummin elektroniseen musiikkiin, siinä säveltäjä voi olla omavarainen ja treenata itsekseen niin pitkään kuin huvittaa.